Henna Linkopuu: KUKKAPUISTON KYYNELEET


Isän suru luutnantti Jaakko Antero Hörtsänän muistokirjoissa. (2019)

Muistokirja voi olla historiallisen romaanin lähtökohta. Henna Linkopuu on tutkinut surua, joka johtui pojan kuolemasta sodassa v.1944. Oriveteläisen suuren tilan isäntä, sekä merkittävä puutarhuri ja arboretumin perustaja, Hugo Hötsänä, lääkitsi suruaan kokoamalla kaksikin muistokirjaa pojastaan. Muistokirjat koostuvat  muistoista; tarinoiden ja kirjallisten muisteluiden lisäksi mukana on päiväkirjoja sekä kirjeitä, jossa isä purkaa poikansa kuoleman tuottamaa tuskaa, mukana myös valokuvia, piirroksia ja muita dokumentteja.

Kiinnostavaa on, että itse Maila Talvio ohjasi jonkun verran Hörtsänää kirjoittajana. Hänen myötätuntonsa välittyy kirjeissä. Silti Talvio katsoi, että Jaakon tarinaa ei tule julkaista kirjana vaan parempi on laatia muistokirja suvun luettavaksi.

Tarkastellessaan isän traumaattista kokemusta Linkopuu ammentaa narratiivisesta kirjallisuudentutkimuksesta, ja ennen kaikkea tunteiden tutkimuksesta. Näin hän on hahmottanut tunteita, joita Hugo Hörtsänä on käsitellyt tekstejä työstäessään.

Taiteellisena osana Henna Linkopuun työssä onkin sitten otteita tekeillä olevasta historiallisesta romaanista.

1                    JOHDANTO                     

1.1                 Muistiin kirjoitettu tuska   

1.2                 Tutkimusretkellä arkistossa

1.3                 Muistokirjojen kirjoittaja Hugo Antero Hörtsänä
–  ahkera, määrätietoinen ja herkkä

1.4                 Tekijän suhde aineistoon   

1.4.1              Elämäkerta kertoo henkilökohtaisen tarinan

1.4.2              Kirjeet kantavat muistoa menneisyydestä

1.5                 Maila Talvio – mentori, innostaja ja lohduttaja

2                    TUNTEILLA VÄRITETTY KIRJALLISUUDENTUTKIMUS

2.1                 Tutkimuksen teoreettiset välineet

2.2                 Suru ja traumakokemus

2.3                 Kuoleman enteet, Taivas, Jumala ja kuolemanjälkeinen elämä

2.4                 Tarve muistaa

2.5                 Surusta kirjoittaminen – Terapiaksi itselle, lohduksi muille

2.6                 Kuoleman hyväksyminen paranemisen alku

3                    EETTISTEN KYSYMYSTEN VAIKUTUS TARINAN TULKINTAAN

3.1                 Kertomusten eettinen potentiaali

3.2                 Kirjallisuus mahdollistaan asettumisen toisen ihmisen asemaan

3.3                 Historiallinen mielikuvitus yhdistää historian ja kaunokirjallisuuden

4       ELÄMÄKERRALLISISTA AINEKSISTA HISTORIALLINEN ROMAANI                    
 –        TUTKIELMAANI KUULUVAN LUOVAN TYÖN ESITTELYÄ

4.1                 Lähtökohtia luovaan kirjoitustyöhön

4.2                 Historiallinen romaani

4.3                 Intertekstuaalinen laji ammentaa historiallisista tarinoista

4.4                 Historiallinen romaani rakentaa kulttuurista muistia

4.5                 Historiallisen romaanin rakennuspalikoita

4.5.1              Ajankuva määrittää tarinan uskottavuutta

4.5.2              Ajan siivillä  

5                    Päätäntö       

Kirsi Leskinen: Häiritsevän menneisyyden tekstit Miksi kirjoitan sodasta?

Miksi kirjoittaa sodasta kysyy Kirsi Leskinen gradussaan. Henkilökohtaisten tai psykologisten syiden sijaan hän kysyy eettisiä syitä tuoda esille kriisiaikaa ja sotaa. Leskinen kysyy, miksi menneisyyttä ja sota ajan tapahtumia on syytä yhä pitää avoimena, koettavana ja pohdittavana. Tutkimustaan Leskinen taustoittaa esittelemällä muistityötä, menneisyyden uudenlaisen käsittelemisen tarvetta. Kyse on jostain, mikä omakohtaisten muistikuvien sijaan ammentaa historiasta ja kulttuurisesta muistista. Sodassa on jotain, mikä antaa jatkuvasti uusia näkökulmia.

Sotaproosan kirjoittamisen teoreettinen tausta rakentuu historian ja elävän todellisuuden rinnastumisesta. Romaani on laji, jossa eletty aika on läsnä samalla se sisältää sekä menneisyyden tulkintaa että välittömästi havaittua elämää. Menneen tulkinta ja nykyisyyden eläminen, mahdollistavat strategian, jota Leskinen kutsuu ”menneisyyden avoinna pitämiseksi”.

Leskinen hakeutuu saksalaiseen kirjallisuuteen, koska se käsittelee seikkoja, joita suomalainen sotaproosan traditio ei ole kohdannut. Onko Auschwitzin jälkeen runoutta? Ovatko merkitykselliset elämykset enää uskottavia saksan kielellä ilmaistuina. Kokemus runouden ja kielen romahtamisesta, oli sodan kokeneen sukupolven tilanne. Tämä kiteytyi kirjoittamisen nolla-asteen kokemukseksi: traumaattisesta sodasta ei voi tehdä hyvää ja eläytyvää kertomusta.

Leskinen tuo osuvasti esiin kehityslinjan, joka alkoi raunioilta, ”nolla-asteesta” ja jatkui W.G. Sebaldin proosassa 1990-luvun loppuun asti. Sodan esineet, tilat sekä detaljit Sebaldin kuvaamina onnistuvat tuomaan esiin sekä ajallisen etäisyyden, että detaljien todistusvoiman, ilman tapahtumien elävöittämistä.

Filosofi Hannah Arendtin lukeminen on osuvaa ja innoittunutta, ja niinpä Arendtin teoria pahan ”banaalisuudesta” ja ”arkipäiväistymisestä” kansallissosialismissa muodostaa kulmakiven sille, miten Leskinen avaa tutkimuskysymyksensä häiritsevästä menneisyydestä.

Toisen maailmansodan muistista nousee asioita, joita täytyy yhä käsitellä. Tutkimuksen viimeisessä vaiheessa Leskinen kehittelee sotaproosan poetiikkaansa. Kirjoittamisen kannalta keskeiseksi nousee häiritsevä menneisyys ja ”Vergangenheitsbewältigung” – menneisyyden käsittely.

Tältä pohjalta Leskinen kehittelee sodasta kirjoittamisen teesit:
1) ulkopuolisuus kerronnallisena ratkaisuna siihen etäisyyteen, jota sota-ajan jälkeinen sukupolvi koki suhteessa sotaan.
2) Sodan maskuliinisuus ja sukupuolittunut väkivalta.
3) Sodan poikkeuksellinen aika-kokemus – ”tässä ja nyt”, ratkaiseva aika
4) viholliskuva, joka nykyään näyttäytyy rasistisena vihana
5) kielen raunioituminen arkistuneen julmuuden ja sotapropagandan myötä.

Kirsi Leskinen: Häiritsevän menneisyyden tekstit Miksi kirjoitan sodasta?
1 JOHDANTO
1.1 Tutkimuksen lähtötilanne ja kysymys
1.2 Tutkielman rajaus ja tavoite
1.3 Tutkimuksen taiteellinen osuus


2 TUTKIMUKSEN TEORIA JA MENETELMÄ
2.1 Fenomenologinen tutkimus
2.2 Fenomenologinen hermeneutiikka
2.3 Kokemuksen käsite: Husserl, Heidegger ja Arendt
2.4 Kriittinen reflektio


3 KOETTU JA KIRJOITETTU SOTA
3.1 Muuttuva sodan representaatio
3.2 Unohdettujen näkökulma ja vaietut teemat
3.3 Sodan muisti
3.4 Kulttuurinen muisti
3.5 Muistamisen vaikeus ja välttämättömyys
3.6 Kollektiivisen muistin paikat ja menneisyyden kipujäljet
3.6.1 Muistojen kipujäljet
3.6.2 Maantieteelliset paikat ja kokemus
3.6.3 Kirjoittaminen ja muistamisen poetiikka
3.7 Kokemuksen aika
3.7.1 Fenomenologisen hermeneutiikan aikakäsitys
3.7.2 Sodan kesto
3.7.3 Nollahetki


4 VERGANGENHEITSBEWÄLTIGUNG
4.1 Ilmasota ja kirjallisuus
4.2 Uhreja vai pahantekijöitä?
4.3 Pahuuden arkipäiväisyys ja kysymys vastuusta


5 MATKAN VARRELTA POIMITUT
5.1 Väistämätön ulkopuolisuus
5.2 Sukupuoli ja väkivalta
5.2.1 Sukupuolittunut väkivalta käsikirjoituksessa
5.2.2 Väkivallan ja vallankäytön rakenteet sodassa
5.3 Tässä ja nyt- kokemus
5.4 Vihollisesta ihmiseksi
5.4.1 Jatkosodan valokuvien viholliskuva
5.4.2 Viholliskuva käsikirjoituksessa
5.5 Häiritsevä menneisyys
5.5.1 Miten kirjoittaa heistä, jotka eivät ole meitä?
5.5.2 Kuinka käsittää käsittämätöntä?
5.5.3 Kirjoittaa vai vaieta?


6 PÄÄTÄNTÖ

Tuuli Korpela: Autenttisuuden tuntu ja menneisyys

Tuuli Korpela on tutkinut historiallisen romaanin kirjoittamista pro gradussaan, otsikolla ”autenttisuuden tunnun luominen omaelämänkerrallisia elementtejä sisältävään historialliseen romaaniin”.  Korpela analysoi omaa käsikirjoitustaan, jossa hän käyttää isoäitinsä tarinaa pohjana historiallisessa fiktiossa.

Korpela soveltaa autoetnografista otetta sekä historiaan että omaan työskentelynsä tarkasteluun. Korpela luonnehtii tutkimuskysymystään: ”Käsittelen autenttisuuden tunnun luomista taustatyön, miljöön sekä henkilöhahmojen kautta. Taustatyöllä näyttää olevan suuri vaikutus autenttisuuden tunnun luomiseen etenkin miljöön kohdalla. Historiallisen miljöön saa vaikuttamaan aidolta hyödyntämällä kohtuullisesti subtekstejä eli viittauksia reaalimaailmaan tai todelliseen historiaan. Totuuskysymyksessä päädyn lopputulokseen, että jos suuret historialliset linjat ovat kunnossa, pienemmissä asioissa voi toisinaan joustaa ja antaa tarinan viedä.”

Autenttisuuden tuntua tarkastellaan historiallisen todenmukaisuuden, ympäristön uskottavuuden ja henkilöhahmojen kannalta.

SYNNYN UUDESTAAN TÄHÄN TALOON JOHON EN ENÄÄ KUULU
Autenttisuuden tunnun luominen elämäkerrallisia elementtejä sisältävään historialliseen romaaniin (2019):

SISÄLLYS
1. JOHDANTO

2. HISTORIALLINEN ROMAANI JA ELÄMÄKERRALLINEN FIKTIO
2.1 Historiallisen romaanin perinne
2.1.1 Lajin määrittelyä
2.1.2 Suhde historiankirjoitukseen

2.2.3 Erilaiset historiat
2.2 Elämäkerrallinen kirjoittaminen ja tarinallisuuden tarve
2.1.1 Suvun historia ja elämänkaarikirjoitus
2.2. 2 Arvaamaton muisti
2.2.3 Saako toisen elämään kajota?

2.3 Kun elämäkerta ja historiallinen romaanilävistävät toisensa
2.3.1 Yhtäläisyyksiä ja eroja
2.3.2Oma käsikirjoitukseni: lähtökohta ja genre

3. TUTKIMUSMENETELMÄJA AINEISTO
3.1 Autoetnografinen tapaustutkimus
3.2 Tutkimuskysymykset ja aineisto

4. ANALYYSIOSA: AUTENTTISUUDEN TUNTUA ETSIMÄSSÄ
4.1 Tärkeä taustatyö
4.1.1 Materiaalin keruu
4.1.2 Tavallisuuden illuusio.

4.2 Tavoitteena huomaamaton miljöö
4.2.1 Aistillinen ympäristö –fyysinen miljöö
4.2.2 Arvot, tavat, tunteet–henkinen miljöö

4.3 Uskottavat henkilöhahmot
4.3.2 Luoda henkilö ja ymmärtää häntä
4.3.3 Nimi kantajansa mukaan
4.3.4 Kielellä on väliä
4.4. Viimeinen kysymys totuudesta

5. PÄÄTÄNTÖ

Johanna Berlin ”Hulluus on oikeastaan äärimmäistä selvänäköisyyttä”

Hulluutta on vaikea esittää ja kerronnallistaa, sillä se on määritelmällisesti kielen ja järjen ulkopuolella. Hulluutta sellaisenaan ei voi esittää, mutta jotakin hulluuden olemuksesta on mahdollista välittää tekstiin. Lopulta tekstistä välittyvä hulluus riippuu pitkälti lukijasta, hänen valmiuksistaan vastaanottaa uusia aaltopituuksia. Sama pätee tekstin ideologiseen sisältöön, joka on tulkittavissa ainoastaan kontekstiinsa sidottuna, ja jonka tulkitseminen vaatii lukijalta tiettyjä valmiuksia.

Johanna Berlin lähestyy hulluustekstejä pro gradussaan kirjallisuusteorian sekä autoetnografisesti oman kirjoittamisen kautta. Työn teoreettinen kehys on psykoanalyyttisessä ja poststrukturalistisessa kirjoittamisen- ja kirjallisuudentutkimuksessa.

Berlin pohtii hulluustekstien etiikkaa: saako kuka tahansa kirjoittaa traumaattisista tapahtumista, vai onko siihen oikeus vain itse kokeneilla. Berlin tekee oikeutta sekä kokemukselle että fiktiolle.

Kirjoittajan näkökulmasta hän pureutuu siihen, mitä hulluustekstit tekevät ja miten ne vaikuttavat. Keskeiseksi nousevat hulluustekstien omalaatuinen poetiikka sekä niiden hyödyntämät kerronnalliset strategiat, kuten vieraannuttaminen ja moniäänisyys.

Omaa hulluustekstien poetiikkaansa Berlin hahmottaa tutkimuksen lopuksi. Hän tarkastelee proosan lajeja, joissa kohdataan muuntunut tai outo todellisuus, kuten spekulatiivisessa fiktiossa ja sciFissä. Tämän myötä Berlin pääsee pohtimaan omalle kirjoittamiselleen keskeistä outouttamista ja vieraannuttamista. Myös moniääninen, tasaveroisten äänten muodostama kerronta kuuluu Berlinin poetiikkaan.

Vaikka hulluus ei ole kielen eikä järjen hallittavissa, hulluusteksti on jossain määrin sitä, ja siksi se voi myös parantaa. Hulluusteksti on Berlinin mukaan performatiivista ja retorista, eräänlaista hulluksi pukeutumista.

Johanna Berlin ”Hulluus on oikeastaan äärimmäistä selvänäköisyyttä” Tutkimus hulluustekstien mahdollisuuksista (2019)

1 Johdanto

2 Tutkimus

2.1 Hulluuden määrittelyä

2.2 Tutkimuksen tausta ja tutkimuskysymykset

2.3 Teoria ja metodi

3 Mikä on hulluusteksti?

3.1 Traumafiktion erityisasemasta

3.2 Hulluudesta kirjoittamisen etiikkaa

3.3 Hulluus ja fiktio

3.4 Itsen fiktionalisointi ja omaelämäkerrallinen aines fiktiossa

3.5 Hulluuden tekstuaaliset tasot

4 Hulluustekstin hyödyntämät poeettiset ja narratiiviset strategiat

4.1 Hulluustekstin suhteesta fantastiseen ja spekulatiiviseen

4.2 Etäännyttäminen ja vieraannuttaminen

4.3 Polyfonia eli moniäänisyys

4.4 Hulluuden kieli

4.5 Oireileva kerronta, monitulkintaisuus ja uncanny

4.6 Lukijaan vetoava retoriikka

5 Päätäntö

Lähteet

Liite. Sekoava lukija.

Jasmine Poikela: Pelikäsikirjoittaminen

Videopelin käsikirjoittaminen kuuluu luovan kirjoittamisen alueeseen. Jasmine Poikelan pro gradun nimi on Narratiivinen suunnittelu seikkailupeligenren näkökulmasta ja pelikäsikirjoittaminen (2019) Hän kysyy siinä,miten videopelien interaktiivisen luonteen voi ottaa huomioon narratiivisessa suunnittelussa

Samalla Poikela tuo esiin, miten moninaista narratiivinen pelisuunnittelu onkaan. Se on toimintaa osana pelisuunnittelutiimiä, se on tarinoiden ja hahmojen kehittelyä jossa pelitekniikan mahdollisuuksia koetellaan.

Tutkimuksensa taiteellisena osana ovat Jasmine Pokelan pelisuunnitteludokumentit. Niihin kuuluvat pelihahmojen suunnittelu, pelimaailman suunnittelu, pelimekaniikat sekä pelikäsikirjoitus. Tällaiset dokumentit ovat tarpeen, jotta muut suunnittelijat tietävät, mitä käsikirjoittaja on tekemässä. Niitä hän työstää vielä pelisuunnittelutiimissä.

Mitä eri väyliä on narratiivisen sisällön viestimiseen pelaajalle. kysyy Poikela. Hän käsittelee pelinarratiiveja, pelin mahdollisia tarinapolkuja, juonen käänteitä – kaikki nämä prosessit etenevät pelaajan toimesta. Toiminnan lisäksi Poikela korostaa sitä, että peliin voi kirjoittaa myös kokemuksia ja tunteita, yllätyksiä, huumoria, uteliaisuuden heräämisen sekä ratkaisun löytämisen ilon. Kokemukset, joita syntyy pelatessa, voidaan myös kirjoittaa peliin.

Maailman rakentaminen on eräs pelisuunnittelun kesksinen alue.  Kirjoittajan tekemän taustatyön merkitys on suuri, mutta varsinaiset mahdollisuudet Poikela liittää ympäristölliseen tarinankerrontaan. Ympäristö antaa pelaajalle paitsi vihjeitä, minne mennä myös kiinnostavia havaintoja ja elämyksiä. Näin ympäristöllinen tarinankerronta liittyy kiinteästi pelin tasojen suunnitteluun. Samoin ei-pelattavat hahmot tulevat osaksi pelaajan toimintaympäristöä.

Pelihahmoja Poikela tarkastelee sen mukaan, minkä verran ne ovat ennalta suunniteltuja ja kuinka paljon pelaaja itse vaikuttaa hahmoon.  Pelaaja vain valitsee hahmon, tai osallistuu sen luomiseen ja kehittelemiseen pelin myötä. Lisääntyvien vaihtoehtojen myötä suunnitteluun tulee lisää elementtejä, ja mahdollisuuksia joita tulee ottaa huomioon. Hän käsittelee myös pelaajan samaistumista pelihahmoon.

Juonenkulkuja Poikela tarkastelee samoin kuin pelihahmoja: kuinka paljon on ennalta määrättyä, valinnaista tai vapaasti syntyvää. Lineaarinen, haarautuva tai vapaa tarinarakenne hahmottavat pelin rakenteen.

Vaikka pelin käsikirjoittaminen poikkeaa paljon elokuvasta, visuaalista kerrontaa suunniteltaessa elokuvan käsikirjoitusformaatista on apua.

Narratiivinen suunnittelu seikkailupeligenren näkökulmasta ja pelikäsikirjoittaminen

Sisällys

1 Johdanto

1.1 Kirjallisuus, aineisto, tutkimustehtävät ja tutkimuskysymykset

1.2 Seikkailupeli genrenä

2 Tutkielman taustoitusta

2.1 Interaktiivisuus, merkityksellinen pelattavuus ja pelaajan agentuuri

2.2 Pelikokemus

2.3 Identifikaatio

3 Maailmanrakentaminen videopeleissä

3.1 Maailmanrakentamisen tukipilarit

3.1.1 Yhteiskuntajärjestelmä

3.1.2 Historia

3.1.3 Geografia

3.1.4 Perspektiivi

3.2 Suunnittelutyön osa-alueita

3.2.1 Taustatyö

3.2.2 Tasosuunnittelu ja ympäristöllinen tarinankerronta

3.2.3 Pelihahmot ja maailmanrakentaminen

3.2.4 Pelinarratiivin rakenteet

3.2.5 Dialogi maailmanrakentamisessa

4 Narratiivisen suunnittelun ja käsikirjoittamisen työkalut

4.1 Elokuvakäsikirjoittamisen hyödyntäminen ja kahdeksan kuvan järjestelmä

4.2 Pelikehityksen dokumentaatio

4.3 Luova työ

5 Päätäntö

LIITTEET

Hahmosuunnitteludokumentti

Pelimaailman suunnitteludokumentti

Pelimekaniikat

Pelikäsikirjoitus

Katja Jankeri: Kuka tarinaa kertoo? Uskottava kertoja matkablogissa.

Kirjoittamisen pro gradussaan Katja Jankeri tutkii ja kehittelee kertojaa matkablogissaan nimeltä Lähtöselvitetty. Kirjoittamisen kannalta on varsin vapauttavaa huomata, että kertojan ei tarvitse olla kaikessa sama kuin matkustava minä. Perhematkoista kertovassa blogissa Jankeri kertoo vain perheen yhteisistä kokemuksista.

Katja Jankeri on paljon luettu matkabloggaaja, jonka Lähtöselvitetty bogi (2016 – ) on keskittynyt perhematkailuun. Hän vaalii lastensa ja omaistensa yksityisyyttä kuvissa ja matkakertomuksissa.

Vaikka kirjoittava henkilö tekee itse matkaa, ja matkasta kerrotaan todenmukaisesti, kertojan ei tarvitse kertoa kaikkea mitä kirjoittaja on kokenut. Tai hän voi korjata väärinkäsityksiä joita kirjoittajalla oli, koska vieraasta kulttuurista kerrottaessa väärintulkinnat ovat aina varsin yleisiä.

Kertojan tarkastelu lähtee Jankerin omasta kirjoittajan kokemuksesta. Lähtöselvitetty-blogissa hän kertoo lukijakunnan odotusten mukaisesti itsestään ja omista kokemuksistaan todenmukaisesti. Tämän ns. omaelämäkerrallinen sopimuksen noudattaminen on lähtökohta kertojan uskottavuudelle ja tekstin ja lukijan suhteen toimivuudelle.

Kirjoittamisen vapauden kannalta on olennaista, että kerronnassa on liikkumatilaa. Tosipohjaisessa matkakertomuksessa kertoja ei voi olla kirjoittajan tekemä fiktio, vaan kyseessä on eräänlainen kirjoitettu versio todellisesta henkilöstä.  Samoin todellisen matkan ja siihen perustuvan tarinan välillä voi olla se pieni luova ero. Kertoja esittää lukijalle tarinaa matkasta, valitsee kaiken tapahtuneen joukosta seikkoja, jotka sopivat tarinaan. Kirjoittajalla on varsin paljon mahdollisuuksia valikoida tarinaan elementtejä matkasta.

Katja Jankeri: Kuka tarinaa kertoo? Uskottava kertoja matkablogissa

1. Johdanto

1.1 Taustaa

1.2 Teoreettinen viitekehys

1.3 Aiempi tutkimus

1.4 Tutkimuksen keskeiset käsitteet

2. Matkakirjoittaminen matkaraporteista matkablogeihin

2.1 Matkakirjoittaminen on muuttunut aikojen saatossa

2.2 Blogit ovat avanneet julkaisukanavan kaikille

2.3  Matkablogit ovat vahvistaneet henkilökohtaista näkökulmaa

2.4 Lähtöselvitetty kertoo minun matkojeni tarinoita

3. Matkakirjoittamisen poetiikkaa

4. Kertomuksen poetiikkaa matkablogeissa

4.1 Narratologia: tarina, juoni ja kerronta luovat tarinaa

4.2 Sisäistekijä ja sisäislukija keskustelevat omalla tasollaan

5. Kertoja Lähtöselvitetty-blogissa

5.1 Kertoja täytyy erottaa kirjoittajasta

5.2 Kuka on Lähtöselvitetyn kertoja?

5.3 Onko Lähtöselvitetyn kertoja luotettava?

6. Päätäntö


Flash Fiktio Eurooppakisan suomalainen edustaja on valittu !

RSK (Saila) Korhosen FalshFic -tarina, satasanainen, Pieni poika on vaikuttava kirjoitus, ja se valittiin suomalaisten tekstien voittajaksi Fash Fiktion eurooppakisassa. Englanniksi käännettynä A small boy osallistuu yleisöäänestykseen eurooppalaisesta voittajasta. Vaikka suomalaiset eivät voi äänestää suomalaista, odotamme silti jännityksellä.

Kisaan osallistuvat Flash Fiktiot ovat TÄÄLLÄ luettavissa ja äänestettävissä 30.6.asti.

RSK Korhonen: Pieni poika

Yli viisikymmentä vuotta – maailmalla, poissa kotoa. Vain kerran kävin, äidin hautajaisissa.

Ovi aukeaa nykäisemällä. Näin pienikö tämä tupa oli ja hämärä? Hiiret ovat tanssineet häitään harmaalla pölymatolla pitsiverhot huntunaan. Ei tee mieli koskea mihinkään.

Katolta valunut vesi ruskeina vanoina tapetissa, särkyneitä tiiliä lattialla ja leivinuuni irvistää kuin hampaaton suu. Kurkkua kuristaa, pöly tukkii hengityksen, on päästävä ulos, saatava raitista ilmaa.

Seison kuistin portailla, pahoin lahonneilla. Ne olisi pitänyt korjata kauan sitten. Niin asioille pitäisitehdä – korjata ajoissa, eikä yrittää sitten, kun on liian myöhäistä.

Vanha taivas tuli esiin pilven takaa. Pieni poika istui harmaan mökin portailla, peitti silmänsä ja itki.

Suullisen ja kirjallisen palautteen erot ja emootiot

 Laura Mustonen kartoittaa pro gradussaan suullisen ja kirjallisen palautteen eroja sekä niihin liittyviä emootioita kirjoittamisen yliopisto-opetuksessa. Hän tarkastelee kummankin palautemuodon hyviä ja huonoja puolia, sekä tekee ehdotuksia siitä, miten optimoida palautetilanteita. Palautetilanne on monelle kirjoittajalle herkkä paikka, sillä käsittelyssä oleva teksti koetaan usein henkilökohtaisena asiana. Suullinen palaute miellettiin yleisesti kirjallista keskustelevammaksi, mutta myös usein vähemmän jäsennellyksi. Kirjallisesta palautteesta taas koettiin, että palautteeseen oli helpompaa palata myöhemmin.   

Laura Mustonen: Suullisen ja kirjallisen palautteen erot ja emootiot – Kirjoittamisen aine- ja maisteriopiskelijoiden näkökulmia palautteeseen (2019)

1. JOHDANTO
1.1. Tavoitteeni
1.2. Tutkimuskohteen määrittelyä ja oma positioni
1.3. Tutkielman sisällöstä

2. AINEISTON, LÄHDEKIRJALLISUUDEN JA AIKAISEMMAN TUTKIMUKSEN ESITTELY 2.1. Aineisto
2.2. Lähdekirjallisuus
2.3. Aikaisempi tutkimus

3. TEORIAPOHJAA
3.1. Johdanto
3.2. Voiko luovaa kirjoittamista opettaa?
3.3. Palauteteoriaa ja palautetilanteesta yleisemmin
3.3.1. Palaute ja sen jaottelu
3.3.2. Ohjaajan ja ryhmäläisen roolit
3.3.3. Ryhmän luonne
3.4. Emootiot ja palaute

4. WORKSHOP-MUOTOINEN OPETUS
4.1. Workshop-muotoinen opetus luovan kirjoittamisen parissa
4.2. Akateemisten tekstien workshop-opetus

5. AINEISTONI KERÄÄMINEN, KÄSITTELY JA ANALYYSI
5.1. Teemahaastattelu
5.2. Teemahaastattelun suunnittelu
5.3. Missä ja miten?
.4. Aineiston käsittely ja analyysi

6. KIRJOITTAMISEN OPISEKELIJOIDEN NÄKÖKULMIA PALAUTTEESEEN
6.1. Johdanto
6.2. Suullinen ja kirjallinen palaute vastaanottajana ja antajana
6.3. Suullisen ja kirjallisen palautteen risut ja ruusut
6.4. Palautteeseen liittyvät emootiot
6.5. Vaikuttaako palautteen muoto sen sisältöön?
6.6. Autoritäärinen ja vertaispalaute
6.7. Sähköpostipalaute opettajalta
6.8. Miksi palautetta halutaan?
6.9. Tarkemmin aineopiskelijoiden tekstipajasta
6.10. Yhteenvetoa

7. MITEN TEHDÄ PALAUTETILANTEESTA MAHDOLLISIMMAN TOIMIVA?
7.1. Ohjattavien koulutus palautteenantoon
7.2. Stressin vähentäminen palautetilanteessa
8. LOPUKSI

SCRIPTUM 1.2019

Journal of Creative Writing Research :
Volume 6, Issue 1, 2019

Vasilis Papageorgiou
Writing and research : from a writer’s notebook


Päivi Kosonen,
Towards Therapeutic Reading : part II: the interactive process of reading

Paul Graves
Rhythm in Black & White : helping L2 English writers hear and speak on the page


Johanna Pentikäinen,
Työpajamalliin perustuva kirjoittamisen kouluopetus :
eksplisiittisestä opetuksesta toimijuuteen