Satu Erra:
Runous käsityönä lukion työpajoissa
Lukiolaiset lukevat varsin vähän runoja, ja moni suhtautuu runouteen kielteisesti. Runouskäsitykset saattavat olla vanhanaikaisia: joidenkin mielestä tekstissä pitää olla loppusoinnut ja tunnistettava mitta, jotta sitä voi kutsua runoudeksi. Runojen analysoiminen on pelottavaa, eikä tekstien äärelle uskalleta pysähtyä. Nuoret eivät suhtautumisessaan erotu muusta väestöstä, rakastetaanhan Suomessa realistista proosaa. Modernistinen perinne sekä kirjoittamisessa että lukemisessa on tehnyt hallaa runoudelle. Toisaalta se on korostanut lyriikkaa lajina, joka kytkeytyy tiiviisti runoilijan tunteisiin ja kokemuksiin: lyyrinen minä yhdistyy mielikuvissa runoilijaan, ja kirjoittamalla runoja paljastaa itsestään jotain. Toisaalta oikean tulkinnan metsästäminen on tehnyt lukemisesta suorittamista ja runoudesta vaikeaa.
Käsittelen esitelmässäni dadaistista kirjoittamismenetelmää runouden kohtaamisessa ja runouskäsitysten monipuolistamisessa. Esitelmä perustuu kokemuksiini äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana sekä avantgardistisen runotyöpajan vetäjänä. Työpajoja on pidetty Helsingin kuvataidelukiossa avointen ovien päivänä, jolloin niihin on osallistunut sekä opiskelijoita että vierailijoita, mutta menetelmää on käytetty myös äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunneilla. Tekstitaiteilija Suvi Nurmi on järjestänyt vastaavanlaisia dadatyöpajoja mm. työyhteisöille ja taloyhtiön asukkaille (Nurmi 2009, 2010).
Työpajan lähtökohtana on Tristan Tzaran (1924) runoutta ironisoiva ohje, jossa kehotetaan leikkaamaan lehtijuttu sanoiksi ja rakentamaan runo sanoja sattumanvaraisessa järjestyksessä poimimalla. Olen Nurmen innoittamana soveltanut mallia siten, että pohja-aineistona on ollut yhteisölle tuttu kieli: sanat on leikattu valmiiksi lukion omista kurssikuvauksista tai ylioppilaskokeen tehtävänannoista. Koulussani työpaja on kytkeytynyt myös draaman opetukseen, ja mukana ollut draamaopettaja on ohjannut valmiista teksteistä pieniä runoesityksiä, joissa on leikitelty runokielen rytmillä.
Pohdin esityksessäni dadatyöpajan mahdollisuuksia runouteen tutustuttamisessa.
Työpajassa tarkastellaan yhteisölle keskeisten tekstien kielten runomahdollisuuksia. Tehdessään, kuunnellessaan tai katsellessaan runoa työpajaan osallistuva samalla tutkii, mitä tapahtuu, kun esimerkiksi uskonnon ja biologian sanastot kohtaavat. Kirjoitettavan runouden tulkintoja ei tarvitse pelätä ja henkilökohtaisuudella voi leikitellä: sanojen luonne yhteisenä omaisuutena korostuu. Runojen rakenteen mahdollisuuksien ymmärtäminen konkreettistuu, kun kirjoittaja voi kokeilla erilaisia typografisia ratkaisuja. Runoudesta tulee käsityötä, jota voi opettaa. Samalla työskentely purkaa luovuuteen liitettyjä myyttejä ja tarjoaa mahdollisuuden keskustella opiskelusta.