Lavarunous ja minäntaju, stagella Pulina Elli

Kirjoittamisen gradussaan Elina Pulli tutkii lavapersoonan ja tekijän itsensä suhdetta. Mikä versio minästä ja millaisia piirteitä esittäjstä valikoituu lavalla? “Minäntaju” osoittautuu hyödylliseksi käsitteeksi, se on joustava ja tilanteen mukaan elävä, toisin kuin minäkuva. Samalla hyvällä esiintyjällä on sitä “minäntajua”.

Elina Pulli sijoittaa itsensä naisesiintyjien joukkoon ja haastattelee sekä Heli Laaksosta että Nihkeetä Akkaa (Jonna Nummela). Aiheena on omakohtaisuuden ja lavarunouden suhde. Larkastelun kohteena on myös Pulina Ellin esittämät lavarunot, ne ovat videoina työn taiteellisessa osassa.

Elina Pulli: Lavarunous ja minäntaju, stagella Pulina Elli (2021)

1. JOHDANTO JA TUTKIMUKSEN TAUSTA
1.1. Miksi valitsin tutkimusaiheekseni lavarunouden?
1.2. Lavarunouden ja Stand upin nykykäytännöt Suomessa
– Standuppaajat
– Lavarunotapahtumat Suomessa
– Monimuotoisia lavarunotapahtumia
– Lavarunoutta teoksissa ja mediassa

2. AIEMPI TUTKIMUS JA TÄMÄN TUTKIMUKSEN METODOLOGIA
2.1. Tutkittua ja todettua lavarunoudesta
2.2. Tutkittua ja todettua stand upista
2.3. Metodologia
– Tutkimuksen teoreettinen viitekehys: minäntaju ja runomalja
– Teemahaastattelu
– Aineistonhankinta ja tutkimuksen eteneminen

3. LAVARUNOILIJOIDEN MUOTOKUVAT
3.1. Heli Laaksonen
3.2. Nihkee Akka eli Jonna Nummela
3.3. Haastatteluista nousseita ajatuksia ja yhteisiä kokemuksia
3.4. Voiko minäntaju olla liian suuri ja kumpi on isompi teksti vai esitys?

4. LYYRISTÄ STAND UPIA VAI JOTAIN IHAN MUUTA?
4.1. Autoetnografia tutkimusmenetelmänä
4.2. Minäntaju ja runomalja
– Alussa oli vain tuskallinen tarve leikkiä
– Eroottisten runojen esittäjä vai lorunikkari?
– Lyyrinen, koominen ja persoonallinen minä, runoesimerkit
– Sieravuoren vaatekriisi oman esityksen analysointi

4.3. Tutkimuksen tulokset

5. PÄÄTÄNTÖ

6. STAGELLA PULINA ELLI – Taiteellinen osuus

Mä ostin märkäpuvun -video

Naisen kroppa -video

Bestseller -video

Katri Talaskivi: Ylirajaisuuden ulottuvuuksia Tanya Tynjälän ja Lee David Rodgersin kirjailijantyössä

Kirjailijoihin, joiden työskentelyyn liittyy kieli- tai valtionrajojen ylityksiä, on kutsuttu ylirajaisiksi. Katri Talaskivi käsittelee artikkelissaan kuulumista kirjailijoilla, jotka ovat muuttaneet Suomeen mutta julkaisevat muualla. Talaskivi pohtii ylirajaisuus -käsitteen mahdollisuuksia uudenlaisen kirjailijoiden työn kuvaamisessa.

Toinen kirjailijoista on Perun Callaossa syntynyt, Suomeen lähes kaksikymmentä vuotta sitten asettunut scifi- ja nuortenkirjailija Tanya Tynjälä, joka kirjoittaa espanjaksi. Hänen kuulumisensa kohde on maantieteellisistä rajoista riippumaton, virtuaalinen scifi-fandom.

Toinen on Englannin Manchesterista Inariin päätynyt lastenkirjailija ja kuvittaja Lee David Rodgers, joka on julkaissut kuusi kaksikielistä kuvakirjaa. Hänellä lähin kuulumisen kohde on rajattu inarinsaamelainen yhteisö.

Tynjälän ja Rodgersin haastatteluissa tulevat esille ne syyt, joiden vuoksi he ovat päätyneet tekemään kirjailijan työtä. Molempien työskentely ja kuulumisen kohteet ovat ylirajaisia mutta heidän työskentelytapojensa keskinäinen erilaisuus saa pohtimaan, onko ylirajaisuuden käsite riittävän tarkka.

Katri Talaskiven artikkeli löytyy täältä:

Scriptum : Creative Writing Research Journal 2020/2

SCRIPTUM 1/20 kirjoittamisen tutkimusta

Creative Writing Research Journal, Scriptum Jyväskylän yliopistosta, 2020 ensimminen numero on julki. Osoitteesta löytyy myös erikseen jokainen artikkeli:
https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/68658

Laura Laakso ehdolla esikoiskirjailijaksi

Jyväskyläläinen Laura Laakso on ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjailijaksi Mrs.Milky Way –teoksellaan (2018). Hän on kirjoittamisen maisteri Jyväskylän yliopistosta, ja pro gradussaan hän käsitteli naiskirjoittamista. Äidin ääni – kuka puhuu? Kertomuksia, partuksia (2012).

Ote Äidin äänestä:

Minua kiinnostaa prosessi, jonka mittaan äiti muuttuu kirjailijaksi ja kirjailija äidiksi. Syntyy lapsi ja taideteos, taideteos ja lapsi, ja taideteoksen ja lapsen myötä uusi minä, uusi tekijä, uusi tiedostaja. Minä, joka ei ole subjekti, niin kuin Jacques Lacan toteaa, vaan olemuksellisesti suhde toisiin – siis myös lapseen, ja taideteokseen. Äiti-minä katsoo kaikkia objekteja, siis myös lastaan ja taideteostaan, äiti-minästään käsin ja tasapainoilee Julia Kristevan symbolisen Isän Nimen ja semioottisen maternaalisen välisellä kynnyksellä aseinaan kieli ja kyky tuottaa uusia merkityksiä kontrollin ja tiedostamattoman välisellä vaarallisella vyöhykkeellä.!)!

Äitikirjailijaksi muuttumisen prosessi on väistämättä dynaaminen, alati huojahteleva ja keinuva, hidaskin, kuten oma hatara esimerkkinikin osoittaa. Taideteokset, kuten lapsetkin, syntyvät miten syntyvät ja milloin syntyvät, omalakisesti, ajallaan. Rocktähtien 27-vuotinen kiitoratamyytti resonoi kirjailijaksi kasvamisen myytin kanssa, varteenotettavan esikoisteoksen kun kai pitäisi valmistua alle kolmikymmenvuotiaana. Oma rocktähtikirjailijuuteni päättyi 27-vuotiaana – ennen kuin oli ehtinyt alkaakaan – sillä samana vuonna alkoi matkani kohti äitikirjailijuutta, uusin äänin ja uusin minuuksin.

Kirjoittajasta kirjailijaksi, käsikirjoituksesta romaaniksi

Liisa Rinteen Kirjoittajasta kirjailijaksi, käsikirjoituksesta romaaniksi tutkii kirjailijuuden syntyä työpäiväkirjojen perusteella.

Työn taiteellisesta osasta on muokattu esikoisromaani Odotus (Atena 2015). Romaani käsittelee entisen kasvatuslapsen kehitystä vanhemmuuteen, siihen liittyviä odotuksia sekä äitiyden kokemuksia. Teoksen ytimenä on tilanne, jossa minäkertoja odottaa esikoistaan, käsittelee suhdetta kasvatusvanhempiinsa ja valmistautuu tapaamaan biologisen äitinsä. Tämä tilanne antaa hänelle aiheen muistella elämäänsä, jolloin lukija saa sitä kuvan. Kerronta ei rajaudu vain minäkertojan kokemuksiin, muistoihin lapsuudesta, kasvatusvanhemmista, minäkertojalle tuntematon biologinen äiti saa myös äänen. Romaanin runollinen proosa on aistillista ja detaljeiltaan rikasta kieltä. Tarina hahmottuu episodeina, ja keskeisten tapahtumien emotionaalinen merkitys on toimintaa keskeisempää.

Liisa Rinteen lähtökohtana on se, kuinka romaanin valmistuminen ja kirjailijan identiteetti liittyvät yhteen. Miten kirjoittajasta tulee kirjailija ja miten romaanin aihiosta tulee käsikirjoitus ja julkaistu teos. Tutkielmassa nostetaan esiin haasteellisia, innostavia kysymyksiä, erityisesti naisena kirjoittamiseen liittyen.

Työhön sisältyy runsain mitoin kirjailijan viisautta, erityisesti pohdinnat lukemisen ja kirjoittamisen suhteesta osoittavat, kuinka olennaisesti lukeminen on vaikuttanut esikoiskirjailijan tyylillisiin pyrkimyksiin. Kirjoittamisoppaat ovat paljon esillä tutkimuksessa, mutta mallien ottamisen sijaan Liisa Rinne käy dialogia niiden kanssa. Vuoropuhelu on syvällistä, ja dialogi välittyy työpäiväkirjaan sekä kirjeisiin asti.

Liisa Rinne käsittelee pro gradussaan esikoisteoksen syntyprosessia ja kirjailijaksi tulemista. Hän keskustelee lukukokemuksistaan ja kirjailijan työstä. Tutkimus on antoisaa luettavaa niille, jotka ovat kiinnostuneet esikoisteoksen syntyprosessista, naisena kirjoittamisesta, lukemisen merkityksestä kirjoittamiselle ja suhteesta muiden kirjailijoiden työskentelytapoihin.

 

Liisa Rinne: KIRJOITTAJASTA KIRJAILIJAKSI, KÄSIKIRJOITUKSESTA ROMAANIKSI
1. JOHDANTO
Sanoista romaani – kirjoittajaidentiteetti ja kirjoittamisen prosessi

2. MINÄ KIRJOITTAJANA – KIRJOITTAJAIDENTITEETTI
2.1 Kirjailija vai kirjoittaja?
2.2. Minä kirjoittajana
2.3. Naistekijyys
2.4. Oma kokemus sanoiksi – naiskirjoittaminen ja muita variaatioita kielen reunalla 16

3. KIRJOITTAMISEN JA LUKEMISEN RAJAPINNALLA
3.1. Lukijasta kirjoittajaksi, kirjoittajasta lukijaksi
3.2. Kirjoitusoppaat
3.3. Kirjoittamisen prosessi
3.4. Kirjoittamisen rytmi – kirjoittaminen fyysisenä kokemuksena

4. KÄSIKIRJOITUKSEN VAIHEET
4.1. ”Kääritään hihat, ruvetaan hommiin”
4.2. Tarina – mistä kerrotaan ja miten kerrotaan?
4.3. Henkilöt
4.4. Juoni
4.5. Yksityiskohta, tekstin pienin yksikkö

5. YKSITYISESTÄ JULKISEKSI
5.1. Palaute
5.2. Kustannussopimus
5.3. Luopuminen osana kirjoitusprosessia

6. LOPUKSI
”Hyvä Mrs. Woolf”

Tiina Ali-Sisto: Kirjailija yrittäjänä

Tiina Ali-Sisto käsittelee kirjoittamisen tutkimuksen gradussaan kirjoittajaa yrittäjänä. Tutkielman kohteena on kirjailijoiden ja muiden ammattikirjoittajien tulonmuodostus ja elämäntyyliyrittäjyys Kysymyksenä on, miten kirjoittamisella toimeentulonsa hankkivien elämä muuttuu, jos he ryhtyvät yrittäjiksi. Hän selvittää löytyykö kirjoittamisen ammattilaisen ja elämäntyyliyrittäjän arjesta samankaltaisuuksia eli kuinka kirjailijuus ja yrittäjyys sopivat yhteen. Hän kysyy, onko yritystoiminta ammattikirjoittajalle käytännössä toimiva tapa organisoida tulonhankinta elämänkokonaisuuteen sopivalla tavalla. Suomalaisen kirjoittajan taloudellinen asema on huono, vain ani harvat pystyvät hankkimaan toimeentulonsa pelkästään kirjoittamalla. Kirjailijoiden toimeentulon ongelmat ovat hyvin tiedossa, mutta muutosta tilanteeseen ei ole kuitenkaan saatu. Ali-Sisto ottaa tarkastelun kohteeksi, kuinka yrittäjäksi ryhtyminen sopii kirjoittajan ja kirjailijan ratkaisuksi. Lopputulos on varsin positiivinen:

”Yrittäjänä hän voi suunnitella yrityksensä toimialat oman osaamisensa ja kiinnostuksen kohteidensa mukaisesti toimivaksi kokonaisuudeksi. Hän voi painottaa ajankäyttöään tarpeen ja kysynnän mukaan eri toimintoihin oman yrityksensä puitteissa.” (75.)

Ali-Sisto on haastatellut tutkimuksessaan neljää suomalaista kirjailija-yrittäjää. Haastattelututkimuksen tulokset vahvistavat työn hypoteesia, jonka mukaan yrittäjyys on varteenotettava vaihtoehto niille, jotka pyrkivät hankkimaan elantonsa kirjoittamisesta. Merkittävä osa tutkielmaa muodostuu näiden kirjoittamisen ammattilaisen haastatteluista. Tutkielmassa selvisi, että kirjailijan ammattiin liittyy useita yrittäjämäisiä piirteitä, vaikka hän ei yrittäjänä toimisikaan. Kirjailija saatetaan tulkita yrittäjäksi, vaikkeivät yritystoiminnan ja yrittäjyyden tunnusmerkistö täyttyisikään. Hänen on sovitettava ammatillisuus, vapaa luova työ sekä usein myös kirjoittamisen mahdollistava muu työ yhteen, omaan elämänkokonaisuuteensa sopivalla tavalla. Näin on myös elämäntyyliyrittäjän kohdalla. Tiina Ali-Sisto: Kirjailija yrittäjänä (2014) http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201404101495

Kirjailijuuden historia

Tuula Ojapelto, essee Andrew Bennettin teoksesta The Author (2005)

What is an author? Kysymys tekijästä nousi Bennettin mukaan uudella tavalla ajankohtaiseksi 1800-luvun alussa, jolloin kyseenalaistettiin ensimmäisen kerran antiikin käsitys runoilijasta profeettana, jumalaisten näkyjen näkijänä. Wordsworth ja Coleridge nostivat esiin kysymyksen ”mikä on runoilija”, ja Bennettin mukaan tätä kysymystä on kirjallisuusteoreetikkojen piirissä toistettu siitä lähtien, erityisesti viimeisen 50 vuoden aikana laajennettuna muotoon ”mikä on tekijä/kirjailija” (’author’)?

Tekijän ”kuolemasta”

”Ne, jotka sanovat, että tekijä on kuollut, ovat yleensä niitä, jotka ovat ajatelleet ryöväävänsä hänen vaatekaappinsa puhtaaksi”, letkauttaa australialainen runoilija Les Murray. Toisin sanoen hänen(kin) epäilyksensä mukaan kyse on kirjallisuudentutkijoiden halusta ottaa kirjailijoilta itselleen valta määritellä, mistä kirjallisuudessa on kyse.

Jos Barthesin tapaan ajattelemme, että tekstissä puhuu tekijän sijaan kieli, lienee omaelämäkerrallinen kirjoittaminen lähtökohtaisesti mahdotonta, samoin itsensä kirjoittaminen teokseen (autofiktio) tavalla tai toisella. Kyseessä on kuitenkin aina joku muu. (Bennett, 13.)

Barthes näkee tekstin kudelmana, joka muodostuu toisista teksteistä eikä suinkaan tekijänsä jumalaisista ajatuksista. Ylipäätään Barthes vastustaa ajatusta kirjoittajasta minkäänlaisena jumalana, joka auktoriteettina hallitsee tekstejään.

Barthes näkee tekijän historiallisena hahmona, joka on tullut tiensä päähän. Hänen mukaansa tekijän taustalla on kapitalistinen ideologia, joka arvomaailmansa mukaisesti nostaa esiin nimenomaan ihmisyksilön aktiivisena toimijana (Bennett, 16). Marxistit näkevät ajatuksen tekijästä luojana (’creator’) osana humanistista ihmiskeskeistä ideologiaa, Barthes näkee yksilökeskeisen ajattelun kapitalismin hedelmänä, joka johtaa tekijän tyranniaan.

Tästä henkilökeskeisestä tyranniasta, joka Barthesin mukaan hallitsee keskustelua, hän haluaa tehdä lopun. Toisaalta hänen mukaansa loppu oli jo tullut ja tekijä/kirjailija on enää historiallinen hahmo. Tekijältä riistämänsä vallan Barthes siirtää lukijalle, siis esimerkiksi kirjallisuudentutkijalle. (Bennett, 18.)

Michel Foucault kritisoi Barthesin ajatuksia tekijän kuolemasta, vaikka olikin osin samoilla linjoilla tekijän merkityksen suhteen. Hän haluaa löytää teoksesta merkityksiä, joita tekijäyksilön subjektiivisuus ei rajoita, mutta ajattelee, että tekijän kadottaminen, julistaminen kuolleeksi, päinvastoin korottaa tekijän jumalan asemaan, salaperäiseksi näkymättömäksi jumalolennoksi, joka on tekstin takana, koska mikään teksti ei kuitenkaan synny itsestään. (Bennett, 21.)

Historiallinen tekijä

Antiikin ajan suullisessa traditiossa esittäjä oli runon ”osatekijä”. Kun teos alkoi vakiintua johonkin muotoon, sen viimeisestä muokkaajasta tuli runon tekijä. Juuri tällainen tekijä saattaa Bennettin mukaan Homeroskin olla. Hänen edeltäjistään ei vain tiedetä.

Modernissa mielessä tekijä, jolla on tekijänoikeus työhönsä, syntyi Britannian tekijänoikeuslain myötä vuonna 1710. ’Älyllisen omaisuuden’ käsite syntyi 1600-luvun loppupuolella. Tosin tässä vaiheessa intressi oli lähinnä kaupallinen taiteellisen sijaan, ja tekijänoikeudet koskivat varsinaisen tekijän ohella myös teoksen julkaisijaa ja kauppiasta. (Bennett,52.)

Näin tuli tunnustetuksi tekijä oikeudellisena toimijana ja myös tehdyn työn taloudellinen arvo. Tämä oli kuitenkin julmassa ristiriidassa sen romantiikan ajan ihanteen kanssa, että teoksen taiteellinen arvo korreloi negatiivisesti sen kaupallisen arvon kanssa. Eli kaupallinen arvo alentaa automaattisesti työn taiteellista arvoa. Tämä ajatus ei liene täysin tuntematon tänäkään päivänä. Tosin samaa ajatusta on Bennettin mukaan viljelty jo ennen ajanlaskun alkua. 1500-luvulla ajateltiin teoksen painamisen olevan noloa ja pilaavan sen arvon. Toisin sanoen elitismiä asian ympärillä on ollut aina. Kun teos on yhä useampien ulottuvilla ja yhä useammilla on taloudellinen mahdollisuus ryhtyä kirjoittajiksi, touhu menettää arvonsa ja muuttuu rahvaanomaiseksi.

Nero ja jumala

Barthes ja Foucault määrittelivät molemmat 1700–1800-lukujen taitteen siksi ajankohdaksi, jolloin tekijä modernissa mielessä syntyi. Tänä romantiikaksi kutsuttuna ajanjaksona vakiintui käsitys tekijästä työnsä omaperäisenä luojana, joka on täysin tietoinen tekemisistään ja oman työnsä tieteellisestikin pätevä lähde. Taustalla tässäkin on 1700-luvun aikana kehittynyt ajatus yksityisestä omistusoikeudesta ylipäätään. (Bennett, 55.)

Omaperäisyys ja alkuperäisyys saivat suuremman arvon verrattuna vanhan toistoon ja jäljittelyyn. Alkuperäisyyden ajatus menee romantiikan ajalla niin pitkälle, että tekijä alettiin nähdä nerona, joka on tavanomaisten ihmisten yläpuolella ja myös tavallisen yhteiskunnan ulkopuolella. (Bennett,60.)

Wordsworthin näkemyksen mukaan runoutta luovat ylitsevuotavan voimakkaat tunteet ovat samalla kertaa spontaaneja ja harkittu tietoisen itsetutkiskelun tuotos. Tämä selittyy sillä, että spontaani tunne syntyy itse asiassa keskittyneen itsetutkiskelun tuloksena. Näin runous on samalla kertaa sekä spontaanien aitojen tunteiden ilmaus että niiden tietoista jäljittelyä. (Bennett, 63.)

Romantiikan subjektiivisuus ja henkilökohtaisuus vaihtui modernismin haluun häivyttää kirjailijan henkilö näkymättömiin objektiivisten havaintojen taakse. Flaubert julisti tulevansa mieluummin elävältä nyljetyksi kuin tekevänsä henkilökohtaisesta elämästään kirjallisuutta. Hänen mukaansa kirjailijan tuli olla kuin Jumala luomistyössään: näkymätön ja kaikkivoipa. Samansuuntaisia ajatuksia Bennett tuo esiin myös James Joycelta. (Bennett. 67.)

Silti 1900-luku oli Bennettin mukaan ennennäkemätön tunnustuksellisen kirjallisuuden aikakausi, jolloin useat merkittävät kirjailijat julkaisivat jonkinlaiset muistelmat tai omaelämäkerran. Tunnustukselliset runoilijat, kuten Sylvia Plath, tekivät taidetta omasta elämästään ja sisimmistä tuntemuksistaan. (Bennett,. 70.) Ristiriidan ratkaisee se, että äärimmäisestä yksityisyydestä paljastuu yleinen, ihmisille yhteinen kokemus.

Kirjallisuudentutkimus ja tekijä

Kirjallisuudentutkijoille kysymys tekijästä on keskeinen, ja samalla jopa kiusallinen, ja Bennett esittelee kolmen suuntauksen, formalismin, feminismin ja uuden historismin, suhtautumisen kysymykseen tekijästä.

Bennettin mukaan kysymys tekijästä on itse asiassa ollut ratkaisevassa asemassa siinä, kun kirjallisuustiede itsenäisenä tieteenalana on syntynyt 1800–1900-lukujen vaihteessa. Ala on syntynyt vastareaktiona sille ajattelulle, että kirjailija/tekijä on keskiössä, kun teoksia tulkitaan, mikä siihen asti olikin tapahtunut lähinnä tekijän henkilöhistorian ja (oletetun) psykologian kautta. Tullakseen tunnustetuksi oikeana tieteenä kirjallisuudentutkimuksen oli sanouduttava irti amatöörimäisestä puuhastelusta biografismin parissa. Kirjallisuutta yliopiston oppiaineena vastustettiin Englannissa sillä perusteella, että se on vain jutustelua kirjailijoiden henkilöistä, eikä sellainen voi olla tiedettä.

Biografismin ja psykologisoinnin peikkoa torjumaan tulivat formalismi ja uuskritiikki, jotka suuntasivat katseen yksinomaan sanoihin paperilla sivuuttaen tekijän lähes täysin. Uuskritiikin keskeisimpiä tekstejäon Wimsattin ja Beardsleyn essee vuodelta 1954, jossa kiistetään tekijän intentioiden etsimisen merkitys tutkimukselle ja kritiikille. Jos tekijän intentiot eivät ilmene suoraan tekstistä, niitä ei tulkinnan kannalta ole olemassakaan.

Tässä katsannossa innokkuuden sivuuttaa tekijän osuus täysin voi hyvin ymmärtää, mutta pohjimmiltaanhan tässä keskustelussa ei ole kyse kirjallisuudesta, vaan kirjallisuudentutkimuksen statuksesta tieteenalana.

Feministinen kritiikki, jonka ”toisen sukupolven” aalto nousi 1960-luvun lopulla, taas oli väistämättä sukupuolen kautta kiinni tekijän henkilössä. Siksi Seán Burken sanoin feministiset taistelut ovat väistämättä taisteluja tekijyyden puolesta (Bennett,84). Feministisen kritiikin keskeisiä kysymyksiä on luonnollisesti se, kuinka tekijän sukupuoli – ja samalla tekijä itse – näkyy tekstissä.

Myös historiallisesti suuntautuneille tutkijoille kysymys tekijästä on oleellinen, kun tekstejä tutkitaan historiallisessa kontekstissa.

Tekijä tiimipelaajana

Bennett käsittelee tekijyyttä myös yhteistyön, kollaboraation, näkökulmasta. Yhdessä tekeminen on jyrkässä ristiriidassa romanttisen yksinäisen taiteilijaneron ihanteen kanssa, muttei silti ole koskaan ollut mitenkään poikkeuksellista tai harvinaista, kuten Bennett lukuisin esimerkein osoittaa, siitä alkaen, että monissa Shakespearen näytelmissä on havaittavissa merkkejä usean kirjoittajan yhteistyöstä.

Silti yhdessä kirjoittamista on pitkään pidetty marginaalisena ilmiönä. Tosin Bennett tuo esiin myös, että toisenlaisiakin näkemyksiä tutkijoiden piirissä on etenkin viime vuosikymmeninä noussut esiin. Esimerkiksi Jack Stillinger pitää yhteistyötä jopa ensisijaisena luomisen muotona.

Esimerkkinä poikkeuksellisen yhteisöllisestä taidemuodosta Bennett tuo esiin elokuvan. Perinteisesti elokuvan käsikirjoittajalla on vain pieni, eikä välttämättä kovin arvostettu, rooli kokonaisuudessa. Vastakohtana tälle on erityisesti 1950-luvun Ranskasta alkunsa saanut aureurismi, jossa ohjaaja on auteur, yksinäinen nero, jolla on kokonaisnäkemys elokuvasta. Samalla elokuva taiteena on saanut korkeamman aseman. Suomessa tällainen auteur ylitse muiden on tietysti Aki Kaurismäki, jonka henkilökohtaista näkemystä hänen kaikki elokuvansa toistavat.

Tekijä elää

Lopuksi Bennett toteaa, että tekijä on pysyvästi keskuudessamme, halusimme tai emme. Jopa tekijän kuolemaa julistaneissa yliopistojen kirjallisuuden laitoksissa opetus suurelta osin järjestäytyy kirjailijoiden tuotannon ympärille. Myös kirjallisuuskritiikeissä tekijän hahmo on näkyvä.

Kirjallisuudentutkijoita on Aristoteleen päivistä (Bennett,126) alkaen raastatnut kysymys siitä, kuinka kirjallisuus voi yhdistää yksityisen kokemuksen universaaliin, kaikkia koskettavaan. Ilman tekijää tätä yksityisen ja yleisen liittoa ei voi olla.

Andrew Bennett: The Author