Kirjoittamisen tutkimuksen SCRIPTUM julkaisun alueet

POETIIKKA tutkimuksen kohteina ovat mm. tekstin valmistaminen ja proosan, lyriikan ja draaman genret, tyyli, kirjoittamisen metodisuus, kirjoittaminen kysymisenä.

KIRJOITTAMISEN PROSESSI, tutkimuksen kohteina ovat mm. tekstin hahmottaminen, kirjoittamisen taito ja virtuoosimaisuus, luova prosessi, tekstin eri versiot, verbaaliset valinnat, tarinan varjot, online kirjoittaminen, improvisaatio, editointi, yhteistyö ja yhteiskirjoittaminen.

TAITEELLINEN TUTKIMUS, kirjoittamalla tutkiminen, taide itse tutkimisena.

KIRJALLISUUSTEORIA tutkimuksen kohteina ovat mm. narratologian, intertekstuaalisuuden, kielen trooppien ja figuurien, metafiktion teorioiden suhde kirjoittamiseen.

RETORIIKKA tutkimuksen kohteina ovat mm. ilmaisu ja lukija, yleisö ja julkiset alueet.

KIRJOITTAMISEN PEDAGOGIA, tutkimuksen kohteita ovat mm. lasten ja nuorten sanataideohjaus, kirjoittaminen koulussa, vapaat kirjoittajaryhmät, verkkofoorumit, kirjoittamisen työpajat, kirjailijaohjaus, kirjailijoiden keskinäinen kommentointi.

KIRJALLISUUSTERAPIA tutkimuksen kohteita ovat mm. kirjoittaminen ja surutyö, depressio, mielenterveys, yksilöterapia, hoitava narratiivisuus tai metaforisuus, hoitavat kirjoittajaryhmät, kirjoittaminen ja itsehoito, nettiauttaminen.

SOSIAALINEN MEDIA ja kirjoittaminen, tutkimuskohteita ovat mm. digitaalinen kirjoittaminen, multimediaalinen kirjoittaminen, visuaalinen retoriikka, sosiaalinen julkisuus, kirjoittajien verkostoituminen.

MEDIAKIRJOITTAMINEN tutkimuskohteita ovat mm. filmi ja multimedia, medialle kirjoittaminen, käsikirjoittaminen, kirjallisuuden adaptaatio elokuvaksi, visuaalinen kerronta, ääni ja kerronta sekä runous.

Artikkeliehdotukset 23.10.2014

imageSc01

SCRIPTUM on kirjoittamisen tutkimuksen referee-julkaisu, jossa ilmestyy
eurooppalaista creative writing –tutkimusta. Ensimmäinen julkaisu ilmestyy keväällä 2014.
Artikkeleita ja arvioita julkaistaan suomeksi tai englanniksi.

Deadline syksyn Scriptumin abstrakteille tai täysille käsikirjoituksille on 23.10. 2014

Julkaisija on Taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitos Jyväskylän yliopisto.

Keskeiset tutkimusalueet: Kirjoittamisen pedagogia, kirjallisuusterapia,
mediakirjoittaminen, adaptaatio, tekijyys,kirjallisuusteoria, retoriikka,
poetiikka ja taiteellinen tutkimus.

SCRIPTUM –toimituskunta:

Juhani Ihanus, Dosentti, Helsingin yliopisto, kirjallisuusterapia

Päivi Kosonen, Dosentti, Turun yliopisto, elämäkertatutkimus

Tuomo Lahdelma, Professori, Jyväskylän yliopisto, tekijyys,
kääntäminen, kirjoittamisen prosessi.

Johanna Pentikäinen, FT, Helsingin yliopisto, kirjoittamisen pedagogia,
taiteellinen tutkimus.

Daniel Soukup, FT. Josef Skvorecky Akatemia, Praha, sekä European Association
of Creative Writing Programs

Jarmo Valkola, Professori, Tallinnan yliopisto, mediakirjoittaminen ja adaptaatio.

Päätoimittaja: Risto Niemi-Pynttäri, FT, Jyväskylän yliopisto,
poetiikka, retoriikka ja sosiaalinen media.

Ensimmäinen julkaisu ilmestyy keväällä 2014. Otamme vastaan 400 sanan abstrakteja,
tai käsikirjoituksia sekä ehdotuksia alan kirja-arvioiksi. Artikkeleiden täytyy olla aiemmin
julkaisemattomia, eikä niiden julkaisusta ole sovittu muualle. Toimituskunta arvioi ja
päättää mitkä refereelausuntoihin perustuvat artikkelit julkaistaan.
Hyväksytyt artikkelit saavat toimitusapua, ja ne pääsevät kahden ohjaajan referee -prosessiin.

Deadline abstrakteille tai täysille käsikirjoituksille on 15.9. 2014

Lisätietoa ja ohjeita tekijöille saa toimituksen osoitteesta. creativewritingstudies@jyu.fi

Uuden kirjoittamisen pedagogiikka

Outi Kallionpää

Koko kirjoittamisen paradigma on mullistunut viime vuosien aikana. Pääsyy tähän on pitkälti tietoverkkojen ja teknisen kehityksen ansiota. Usein tekninen kehitys kirjoittamisen yhteydessä mielletään lähinnä välineelliseksi; se mikä ennen kirjoitettiin paperille kynällä, kirjoitetaan nyt tietokoneen näppäimistöllä. Välineellinen muutos ei ole kuitenkaan vaikuttanut juuri kirjoittamisen käsitteelliseen sisältöön, vaan lähinnä kirjoitusprosessin kehittymiseen: tekstinkäsittelyohjelmistot mahdollistavat tekstin joustavan, vaiheittaisen etenemisen ja muokkaamisen sekä auttavat kielen tarkastamisessa. Näin ollen laadukkaamman ja julkaisukelpoisemman tekstin tuottaminen on tullut mahdolliseksi yhä useammille- käsialasta tai motorisista vaikeuksista huolimatta.

Kuitenkin vasta tietoverkot ja niiden sisällöt yhdessä teknisten välineiden monipuolistumisen kanssa ovat muuttaneet kirjoittamisen koko käsitteellistä sisältöä. Kirjoittamisesta käsitteenä ei enää voida puhua samoilla reunaehdoilla kuin vielä muutama vuosikymmen sitten: kirjoittaminen on peruuttamattomasti muuttunut sekä käsitteellisellä tasolla että käytännössä, eikä ole mitään syytä epäillä etteikö muutosprosessi jatkaisi yhä kulkuaan. Mistäkö puhumme, kun puhumme kirjoittamisesta vuonna 2050? Sitä en uskalla edes ennustaa, mutta tämän hetkistä kehitystä on mahdollista hahmottaa useastakin eri näkökulmasta.

Tässä artikkelissa tarkastelen kirjoitusparadigman muutosta lähinnä lukio-opetuksen näkökulmasta, mihin minulla on työni puolesta suora päivittäinen kosketuspinta. Lukion kirjoituksen opetuksessa eivät enää perustaidot korostu, vaan kyse on lähinnä olemassa olevan tiedon ja taidon hyödyntämisestä ja soveltamisesta erilaisissa yhteyksissä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kirjoittamisen taito yhä edelleen kehittyisi tai etteikö kirjoittaja voisi omaksua uusia menetelmiä ja käytäntöjä. Lukio-opetusta tarkasteltaessa huomio kiinnittyy myös kirjoitustaitojen korreloitavuuteen työelämän ja jatko-opiskelun vaatimusten suhteen. Huolestuttavana kehityksenä näkisin eritoten sen, jos lukiokirjoittaminen muuttuu muusta yhteiskunnasta erillään olevaksi saarekkeeksi, jossa sekä tekstikäsitys että tekstilajit poikkeavat ympäröivästä todellisuudesta. Huoli ei ole aivan tuulesta temmattu, sillä ainakaan ylioppilaskirjoitusten tekstilajit, vastausteksti ja ylioppilasessee, eivät esiintyvät sellaisenaan lukiomaailman ulkopuolella. Lisäksi näiden tekstilajien tuottaminen ei mittaa lainkaan laajan tekstikäsityksen mukaisia käytäntöjä, joita myös lukiolainen tarvitsee päivittäin tuottaessaan tekstiä verkkoympäristöön tai tulkitessaan ympäröivää tekstimaailmaansa.

Tätä kirjoitusparadigman muutosta kuvaan termillä uusi kirjoittaminen, joka sisältää useita perinteisestä kirjoittamisesta poikkeavia aspekteja. Artikkelin tarkoituksena on myös pohtia uuden kirjoittamisen pedagogiaa ja tuoda joitakin konkreettisia pedagogisia lähestymistapoja, jotka saattaisivat olla hyödyllisiä eritoten lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen näkökulmasta. Sisällöllisesti uusi kirjoittaminen  ylittää kuitenkin helposti myös aineiden välisiä raja-aitoja, joten lähestymistavat tarjoavat mahdollisuuksia myös integroivaa oppimista ajatellen. Erityistä huomiota kiinnitän luovuuden merkitykseen osana uutta kirjoittamista ja siihen kuinka uusi kirjoittaminen  voi parhaimmillaan tarjota erilaisen, luovan väylä yleisen kirjoitustaidon kehittymiseen myös niille opiskelijoille, jotka eivät motivoidu  perinteisestä koulukirjoittamisesta.

Kirjoittamisen muuttuminen ja kouluopetus

Anne Herrington, Kevin Hodgson ja Charles Moran nimittävät teoksen” Teaching the new writing : technology, change, and assessment in the 21st-century classroom “ (2010) esipuheessa kirjoittamisen uutta paradigmaa nimellä New Writing eli uusi kirjoittaminen.Vaikka teos käsittelee kirjoittamista opetuksen näkökulmasta, ovat he pohtineet myös yleisellä tasolla niitä seikkoja, jotka ovat olleet vaikuttamassa kirjoittamisen muutokseen. Paradigman muotoutumisen kannalta he nostavat keskeisiksi seikoiksi paitsi tekniikan kehityksen myös tietoverkkojen tuoman yhteisöllisyyden. Uudessa verkkoympäristössä yhteisöllisyys näyttäytyy paitsi yhdessäkirjoittamisena myös samanhetkisenä (online) kommunikointina. [1]Vuorovaikutteisesta digitaalisesta mediasta käytetään yleisesti termiä uusmedia. Tällöin ei kuitenkaan puhuta pelkästään välineestä, vaan myös niistä vuorovaikutuksen muodoista, joita median avulla syntyyn ja vakiintuu. Tärkeimpänä uusmedian piirteenä tuomana piirteenä pidetään niin kutsutta osallisuuden kulttuuria, jossa yhteisöllisyys näkyy yhteyksinä ja jäsenyyksinä verkkoyhteisöissä, uudentyyppisinä ilmaisutapoina, yhteisöllisenä työskentelynä ja tiedon kierrättämisenä (Jenkins ym. 2006:4;Kupiainen & Sintonen 2009:22.) Näin ollen uuden paradigman omaksuminen vaatii kokonaan uudentyyppisen kulttuurin omaksumista, ei vain erilaisten mekaanisten kirjoituskäytäntöjen opettelua.

Eniten heidän mukaansa kirjoittamisen käsitettä ovat kuitenkin muuttaneet hyperlinkit, jotka ovat rikkoneet kirjoittamisen lineaarisuuden. Linkitettyä tekstiä he kuvaavat adjektiivilla rhizomatic, joka tarkoittaa ruohomaista etenemistä: ne etenevät matalalla mutta laajalla alueella yhteen organismiin kykettynä. Hyperlinkit ovat myös muuttaneet lukemisen kulttuuria: enää ei ole sama asia lukeeko tekstiä printattuna vai verkossa, jossa hyperlinkkejä on mahdollista seurata oman tahtotilansa mukaisesti. 1

Herrigton,Hodgson ja Moran mainitsevat myös mielestäni ehkä eniten kirjoittamisen muodon käsitettä laajentaneen seikan: kirjoittaminen ei enää ole vain kirjoitettua tekstiä vaan myös ääntä, kuvaa ja erilaisia symboleita. 1 Tämä laajennettu tekstikäsite sisältyy englanninkieliseen termiin composition. Sen sijaan suomenkielinen substantiivi kirjoittaminen merkitsee yhä perinteistä tekstin tuottamista, mikä saattaa hämmentää myös käännettäessä termiä new writing. Tosin uusimmat lukion äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjat korostavat laajennettua tekstin käsitettä ( termiä käyttää esim. Leino 2006,595), jossa mikä tahansa merkitystä välittävä kokonaisuus voidaan käsittää tekstiksi [2]. Lehtonen (1999,18) määrittelee tekstin minkä tahansa symbolisen diskurssin yksiköksi, jolla on vakaa hahmo. Kirstinä taas puhuu laajan tekstikäsityksen yhteydessä multimodaalisuudesta[3], jonka alle yhä useammat nykykulttuurin tekstit jo luetaan. Kress ja van Leeuwen menevät määrittelyssään jo niin pitkälle, että he käsittävät eri mediumit kuten puheen ja kirjoituksen jo itsessään multimodaalisiksi kokonaisuuksiksi. Tällöin kirjoituksessa kiinnitetään huomiota, ei vain tekstiin itsessään, vaan tekstin asetteluun, mahdollisiin tekstin yhteydessä tuotaviin kuviin ja väreihin (1996,39;2001). Multimodaalisuus siis luonnehtii kaikkia ihmisen käyttämiä symbolisia muotoja, eli niissä käytetään samanaikaisesti useita materiaalis-semioottisia resursseja (Lehtonen 1999:6,10). Jos tekstit siis jo peruslaadultaan, ei vain nykytekniikan ansiosta, ovat aina olleet multimodaalisia, eikö myös kirjoittamisen opetuksen tulisi ottaa tämä lähtökohdakseen? Tällä hetkellä kouluopetuksessa tekstejä tarkastellaan lähinnä tästä näkökulmasta, mutta silti niitä tuotetaan yhä perinteiseen, kapea-alaiseen tekstikäsitykseen perustuen.

Ongelmallista pelkkään vanhaan ja yksiulotteiseen tekstikäsitykseen tukeutuminen on myös siksi, että se asettaa koulumaailman irralliseksi reliikkisaarekkeeksi nuorten elämismaailmasta. Monet tutkijat ovat jo kiinnittäneet huomiota kouluinstituution ja nuorten koulun ulkopuolisen tekstimaailman eroihin. Esimerkiksi Barton (1994), Cope & Kalantzis (2002) ja Blair & Sanford (2004) ovat sitä mieltä, että koulun teksti- ja kirjoituskäytänteet eivät ota riittävästi huomioon nuoria ympäröivää tekstimaailmaa ja eritoten sitä, millaisia luku- ja kirjoitustaitoja yhteiskunnassa tarvitaan. Tämä on erityisen huolestuttavaa, sillä käytännön tekstitaitojen tarve on koko ajan yhä ilmeisempää modernissa työelämässä (Berge 2009). Suomessa aihetta on tutkinut mm. Luukka (2008).

Koulumaailman ja nuorten vapaa-ajan välinen kuilu näyttää vaikuttavan negatiivisesti myös nuorten asenteisiin kirjoittamisen opiskelua kohtaan. Pajaresin ja Valianten (2001) mukaan kirjoittamistaidot riippuvat juuri opiskelijan suhtautumistavasta. Kauppinen (2011:371-372) onkin sitä mieltä, että mikäli tekstejä laadittaisiin enemmän työelämää simuloiden, tietokoneella ja verkossa, saattaisi ainakin poikien motivaatio kasvaa huomattavasti. Toisaalta täytyy muistaa, että kirjoittamismotivaatio on monimutkainen subjektiivinen ja alati muuttuva tila, johon ei voida yleispätevästi vaikuttaa yksittäisillä seikoilla. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että opiskelijoiden yleistä kirjoitustaitoa voisi olla mahdollista tehostaa hyvinkin merkittävästi, mikäli opetus lähestyisi nuorten ns. diginatiivien omia tekstimaailmoja, jotka hyvin pitkälle sijoittuvat new writing- käsitteen alle .

Uuden kirjoittamisen määritelmä

Ennen kuin on mahdollista pohtia tarkemmin new writing – taitojen limittämistä koulun kirjoituksen opetukseen, on termiä, josta käytän tästä lähtien suomenkielistä nimitystä uusi kirjoittaminen, syytä määritellä ja avata tarkemmin. Itse suosin paradigman käsitteellistämistä dikotomia-ajattelun kautta, jossa uutta kirjoittamista tarkastellaan suhteessa perinteiseen kirjoittamiseen, joka myös tulee määriteltyä tätä kautta. On syytä kuitenkin muistaa, että uusi kirjoittaminen ei lähtökohtaisesti ole mikään erillinen ja perinteisestä kirjoittamisesta irrallinen taito, vaan se on joukko epiteettejä, jotka kuvaavat kirjoittamisen tämän hetkisiä, vanhasta poikkeavia käytäntöjä. Sinänsä itse kirjoittaminen ja kirjoittamisen taito voidaan kuvata kattokäsitteenä, joka sisältyy sekä perinteiseen että uuteen kirjoittamiseen. On syytä myös muistaa, että termejä käsitellään tässä yhteydessä osana koulukontekstia, joten uusi kirjoittaminen, sellaisena kuin sen tässä esitän, ei ole yleispätevästi johdettavissa uuden kirjoittamisen määritelmäksi.

 

Kirjallisuusterapiakoulutus alkaa

SANALLISTAMINEN LUOVUUSTERAPIOISSA (30op)

Monimenetelmäinen kirjallisuusterapiakoulutus

2014 tammikuu – 2014 marraskuu,  Jyväskylä

Koulutus antaa valmiudet käyttää erilaisia luovuusterapeuttisia kerronnallisia ja toiminnallisia menetelmiä tarkoituksenmukaisesti asiakastyössä ja oman työn voimavarana. Koulutus soveltuu sosiaali-, terveys-, kasvatus- ja opetusalan henkilöstölle sekä eri alojen taiteilijoille ja kulttuurin parissa toimiville. Tämä koulutus tai Helsingin yliopiston ‘Kirjallisuusterapian perusteet’ -opintokokonaisuuden suorittaminen on edellytyksenä myöhemmin toteutuvaan kirjallisuusterapian ammatilliseen koulutukseen hakeutumiselle.

Koulutuksen lähiopetusjaksot toteutetaan Jyväskylässä, (2-3pv/kk).

http://ers.fi/content/sanallistaminen-luovuusterapioissa-30op

Osallistujien määrä on rajoitettu

Lisätietoja: Karoliina Kähmi p. 050 345 4537 ja Katri Kluukeri p. 041 505 4701,  aisteinyhdistys[at]gmail.com, Risto Jukkola p. 050 441 9787, risto.jukkola[at]ers.fi

 

SCRIPTUM call for papers 15.1.2014

imageSc01

SCRIPTUM Publications of Writing Research is a refereed, European open access publisher of scholarly articles in Creative Writing Studies. The articles or monographs will be published in Finnish or in English.

The Publisher is Jyväskylä University Department of Arts and Culture Studies.

Main areas of the Publication:
Writing Process, Pedagogy of Composition, Poetry Therapy, Media
Writing Studies, Adaptation, Literary Theory, Rhetoric, Poetics of Writing
and Artistic Research of Literature.

The editorial board of SCRIPTUM
Juhani Ihanus, Docent, University of Helsinki poetry therapy

Päivi Kosonen, Docent, University of Turku autobiographical studies

Tuomo Lahdelma, Prof.University of Jyväskylä, authorship studies, translation studies

Johanna Pentikäinen, PhD. University of Helsinki, pedagogy of creative writing, artistic research of literature

Daniel Soukup, PhD. Josef Skvorecky Literary Academy Prague,and European Association of Creative Writing Programs

Jarmo Valkola, Prof. University of Tallin, Media writing and adaptation studies

Editor-in-Chief: Risto Niemi-Pynttäri, PhD University of Jyvaskyla Poetics and social media writing

Submitted articles undergo a supportive review process and
a referee process by two mentors.

First publication will be at Spring 2014. We welcome 400 word abstracts
or full manuscripts and proposals for reviews. The editorial board of the
publications reserves the right to evaluate and decide which articles will
be published, based on the referee statements. Once accepted for publication,
the efficient editorial board assists and supports the writers throughout
the publication process. Authors must confirm that the submitted manuscript
has not been published previously or submitted for publication elsewhere.

Deadline for abstracts or full manuscripts is 15.1.2014.
More information and instructions for authors by email:
creativewritingstudies@jyu.fi

Puhuteltu, kuviteltu lukija

YEISÖN KÄSITE KIRJOITTAMISEN TUTKIMUKSESSA
Kirjoitetun tekstin lukija ei ole kirjoittamistilanteessa paikalla.Legendaarinen kirjoittamisen teoreetikko Walter Ong pohti mitä mahdollisuuksia liittyy siihen, että lukija ei ole kirjoittajalle läsnäoleva hahmo. Mitä mahdollisuuksia on sillä, että kirjoittaja kirjoittaja voi luoda lukijan paikan tekstiin.

Ong argues that the concept of audience, borrowed largely from classical rhetoric, is not particularly well suited to writing because the audience for a speaker is generally present (i.e. listening to the speaker) whereas the audience for a writer (Ong actually thinks the word ‘audience’ is somewhat misleading in relation to writing) is usually not present. Thus, the writer cannot ‘know’ an audience the way a speaker does (pp. 9–20).

Ong osoittaa sitten, kuinka kirjoittaja voi tehdä myös yleisöstä fiktiota, hän keksii ja luo sen niin että lukija voi omaksua sen jos haluaa. Vaikuttava teksti kutsuu lukjoita tiettyyn rooliin, houkuttavat heitä olemaan lukemisen ajan tietynlaisia. Ongin mukaan tämä tunnetaan fiktion kirjoittamisessa, mutta se on totta myös asiakirjoittamisessa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että lukijan luova kirjoitus löytäisi aina yleisönsä. Vaikka implisiittisesti hyvässä kirjoituksessa on antoisa lukijapositio, ja potentiaalinen lukijakunta olisi olemassa.. Luovan kirjoittamisen käytännöistä puuttuu tietoinen yleisön ja lukijan ajattelu, oletuksena on, että lukijapositiot syntyvät intuitiivisesti:

They believe a truly great piece of writing will find its audience without conscious or specific intent by the writer (James A. Berlin’s (1988: 484–287).

Luovan kirjoittamisen tohjaamisessa on vallalla vanhentunut käsitys ”tekstin julkaisukelpoisuudesta”, kuten Tim Meyers sanoo:

the dominant theory of audience in creative writing involves a vaguely-defined and largely intuitive sense of ‘publishability’ developed through long and careful acquaintance with what gets published…  Meyres 98

Kirjoittamisen teoriassa yleisön käsite viittaa joko empiiriseen lukijakuntaan, jota voidaan kartoittaa, tai yleisöön joka on tekstissä oletettuna olevan lukijaposition mukainen. Empiirinen yleisö on tekstissä puhuteltava, jonka omaksumistasoa voidaan tutkija ja ennakoida. Myös kirjallisuustieteessä on pyritty huomioimaan todellinen lukijakunta, empiirisen lukijatutkimuksen avulla. Tieto todellisesta yleisöstä voi olla hyödyksi kirjoittajalle, näin hän voi huomioida lukijoiden omaksumistasoa.

Katso koko artikkelin referaatti Kirjoittamisen tutkimuksen tietopankissa

Artikkeli on teoksessa:

Tim Mayers: 2010, “Poetry, F(r)iction, Drama: The Complex Dynamics of Audience in the Writing Workshop” teoksessa Dianne Donnelly, ed by,  Does the Writing Workshop Still Work?.Multilingual Matters, 2010 Bristol, Buffalo,Toronto

Kysymys tekstin auktoriteetista

Kuka vei ideaalitekstin, eli kysymys tekstin auktoriteetista.

Eli kuka määrää sen mihin suuntaan tekstiä on parannettava: esimerkiksi proosateksti voi toisen mukaan olla liian rönsyilevää ja toisen mukaan taas liian lyhytlauseista. Ideaaliteksti viittaa siihen, että jollain olisi tieto siitä mikä olisi paras mahdollinen versio tietystä tekstistä.

Kysymys tekstin tasosta sisältää aina suunnan ja ideaalin. Voidaan kysyä miten a) kirjailija-ohjaajab) työparit c) kirjoittajapiirit d) verkon kirjoittajafoorumit edistävät tekstin tasoa. Onko niin, että parhaiten tekstin tason tietää ohjaaja, mestari. Samalla juuri mestari voi olla aivan tietämätön  paitsi kirjoittajan taitotasosta, myös siitä maailmasta jossa kirjoittaja elää.

Ideaaliteksti voi mielikuvana hallita kommentointia, ateljeekritiikkiä, ohjausta (advaser), ja kirjoittajan tukemista (facilitate). Voimakkaimmillaan se kuitenkin on autoritaarisen mestarin ohjauksessa.

katso lisää Kirjoittajan ja ohjaajan välisestä dialogista

 

Kirjoittaja ja ohjaaja

Kirjoittajan ja ohjaajan välisestä dialogista
Tekstiä opettajan ja kirjoittajan välisen keskustelun kohteena on pedagogian piirissä tarkasteltu siltä kannalta, mitä kirjoittaja palautteesta saa. Tällaisella palautteella on toinen tavoite kuin esimerkiksi kustannustoimittajan kommenteilla, koska edellisen tavoitteena on kirjoittajan oppiminen eikä julkaistava teos.

Kirjailijuuden historia

Tuula Ojapelto, essee Andrew Bennettin teoksesta The Author (2005)

What is an author? Kysymys tekijästä nousi Bennettin mukaan uudella tavalla ajankohtaiseksi 1800-luvun alussa, jolloin kyseenalaistettiin ensimmäisen kerran antiikin käsitys runoilijasta profeettana, jumalaisten näkyjen näkijänä. Wordsworth ja Coleridge nostivat esiin kysymyksen ”mikä on runoilija”, ja Bennettin mukaan tätä kysymystä on kirjallisuusteoreetikkojen piirissä toistettu siitä lähtien, erityisesti viimeisen 50 vuoden aikana laajennettuna muotoon ”mikä on tekijä/kirjailija” (’author’)?

Tekijän ”kuolemasta”

”Ne, jotka sanovat, että tekijä on kuollut, ovat yleensä niitä, jotka ovat ajatelleet ryöväävänsä hänen vaatekaappinsa puhtaaksi”, letkauttaa australialainen runoilija Les Murray. Toisin sanoen hänen(kin) epäilyksensä mukaan kyse on kirjallisuudentutkijoiden halusta ottaa kirjailijoilta itselleen valta määritellä, mistä kirjallisuudessa on kyse.

Jos Barthesin tapaan ajattelemme, että tekstissä puhuu tekijän sijaan kieli, lienee omaelämäkerrallinen kirjoittaminen lähtökohtaisesti mahdotonta, samoin itsensä kirjoittaminen teokseen (autofiktio) tavalla tai toisella. Kyseessä on kuitenkin aina joku muu. (Bennett, 13.)

Barthes näkee tekstin kudelmana, joka muodostuu toisista teksteistä eikä suinkaan tekijänsä jumalaisista ajatuksista. Ylipäätään Barthes vastustaa ajatusta kirjoittajasta minkäänlaisena jumalana, joka auktoriteettina hallitsee tekstejään.

Barthes näkee tekijän historiallisena hahmona, joka on tullut tiensä päähän. Hänen mukaansa tekijän taustalla on kapitalistinen ideologia, joka arvomaailmansa mukaisesti nostaa esiin nimenomaan ihmisyksilön aktiivisena toimijana (Bennett, 16). Marxistit näkevät ajatuksen tekijästä luojana (’creator’) osana humanistista ihmiskeskeistä ideologiaa, Barthes näkee yksilökeskeisen ajattelun kapitalismin hedelmänä, joka johtaa tekijän tyranniaan.

Tästä henkilökeskeisestä tyranniasta, joka Barthesin mukaan hallitsee keskustelua, hän haluaa tehdä lopun. Toisaalta hänen mukaansa loppu oli jo tullut ja tekijä/kirjailija on enää historiallinen hahmo. Tekijältä riistämänsä vallan Barthes siirtää lukijalle, siis esimerkiksi kirjallisuudentutkijalle. (Bennett, 18.)

Michel Foucault kritisoi Barthesin ajatuksia tekijän kuolemasta, vaikka olikin osin samoilla linjoilla tekijän merkityksen suhteen. Hän haluaa löytää teoksesta merkityksiä, joita tekijäyksilön subjektiivisuus ei rajoita, mutta ajattelee, että tekijän kadottaminen, julistaminen kuolleeksi, päinvastoin korottaa tekijän jumalan asemaan, salaperäiseksi näkymättömäksi jumalolennoksi, joka on tekstin takana, koska mikään teksti ei kuitenkaan synny itsestään. (Bennett, 21.)

Historiallinen tekijä

Antiikin ajan suullisessa traditiossa esittäjä oli runon ”osatekijä”. Kun teos alkoi vakiintua johonkin muotoon, sen viimeisestä muokkaajasta tuli runon tekijä. Juuri tällainen tekijä saattaa Bennettin mukaan Homeroskin olla. Hänen edeltäjistään ei vain tiedetä.

Modernissa mielessä tekijä, jolla on tekijänoikeus työhönsä, syntyi Britannian tekijänoikeuslain myötä vuonna 1710. ’Älyllisen omaisuuden’ käsite syntyi 1600-luvun loppupuolella. Tosin tässä vaiheessa intressi oli lähinnä kaupallinen taiteellisen sijaan, ja tekijänoikeudet koskivat varsinaisen tekijän ohella myös teoksen julkaisijaa ja kauppiasta. (Bennett,52.)

Näin tuli tunnustetuksi tekijä oikeudellisena toimijana ja myös tehdyn työn taloudellinen arvo. Tämä oli kuitenkin julmassa ristiriidassa sen romantiikan ajan ihanteen kanssa, että teoksen taiteellinen arvo korreloi negatiivisesti sen kaupallisen arvon kanssa. Eli kaupallinen arvo alentaa automaattisesti työn taiteellista arvoa. Tämä ajatus ei liene täysin tuntematon tänäkään päivänä. Tosin samaa ajatusta on Bennettin mukaan viljelty jo ennen ajanlaskun alkua. 1500-luvulla ajateltiin teoksen painamisen olevan noloa ja pilaavan sen arvon. Toisin sanoen elitismiä asian ympärillä on ollut aina. Kun teos on yhä useampien ulottuvilla ja yhä useammilla on taloudellinen mahdollisuus ryhtyä kirjoittajiksi, touhu menettää arvonsa ja muuttuu rahvaanomaiseksi.

Nero ja jumala

Barthes ja Foucault määrittelivät molemmat 1700–1800-lukujen taitteen siksi ajankohdaksi, jolloin tekijä modernissa mielessä syntyi. Tänä romantiikaksi kutsuttuna ajanjaksona vakiintui käsitys tekijästä työnsä omaperäisenä luojana, joka on täysin tietoinen tekemisistään ja oman työnsä tieteellisestikin pätevä lähde. Taustalla tässäkin on 1700-luvun aikana kehittynyt ajatus yksityisestä omistusoikeudesta ylipäätään. (Bennett, 55.)

Omaperäisyys ja alkuperäisyys saivat suuremman arvon verrattuna vanhan toistoon ja jäljittelyyn. Alkuperäisyyden ajatus menee romantiikan ajalla niin pitkälle, että tekijä alettiin nähdä nerona, joka on tavanomaisten ihmisten yläpuolella ja myös tavallisen yhteiskunnan ulkopuolella. (Bennett,60.)

Wordsworthin näkemyksen mukaan runoutta luovat ylitsevuotavan voimakkaat tunteet ovat samalla kertaa spontaaneja ja harkittu tietoisen itsetutkiskelun tuotos. Tämä selittyy sillä, että spontaani tunne syntyy itse asiassa keskittyneen itsetutkiskelun tuloksena. Näin runous on samalla kertaa sekä spontaanien aitojen tunteiden ilmaus että niiden tietoista jäljittelyä. (Bennett, 63.)

Romantiikan subjektiivisuus ja henkilökohtaisuus vaihtui modernismin haluun häivyttää kirjailijan henkilö näkymättömiin objektiivisten havaintojen taakse. Flaubert julisti tulevansa mieluummin elävältä nyljetyksi kuin tekevänsä henkilökohtaisesta elämästään kirjallisuutta. Hänen mukaansa kirjailijan tuli olla kuin Jumala luomistyössään: näkymätön ja kaikkivoipa. Samansuuntaisia ajatuksia Bennett tuo esiin myös James Joycelta. (Bennett. 67.)

Silti 1900-luku oli Bennettin mukaan ennennäkemätön tunnustuksellisen kirjallisuuden aikakausi, jolloin useat merkittävät kirjailijat julkaisivat jonkinlaiset muistelmat tai omaelämäkerran. Tunnustukselliset runoilijat, kuten Sylvia Plath, tekivät taidetta omasta elämästään ja sisimmistä tuntemuksistaan. (Bennett,. 70.) Ristiriidan ratkaisee se, että äärimmäisestä yksityisyydestä paljastuu yleinen, ihmisille yhteinen kokemus.

Kirjallisuudentutkimus ja tekijä

Kirjallisuudentutkijoille kysymys tekijästä on keskeinen, ja samalla jopa kiusallinen, ja Bennett esittelee kolmen suuntauksen, formalismin, feminismin ja uuden historismin, suhtautumisen kysymykseen tekijästä.

Bennettin mukaan kysymys tekijästä on itse asiassa ollut ratkaisevassa asemassa siinä, kun kirjallisuustiede itsenäisenä tieteenalana on syntynyt 1800–1900-lukujen vaihteessa. Ala on syntynyt vastareaktiona sille ajattelulle, että kirjailija/tekijä on keskiössä, kun teoksia tulkitaan, mikä siihen asti olikin tapahtunut lähinnä tekijän henkilöhistorian ja (oletetun) psykologian kautta. Tullakseen tunnustetuksi oikeana tieteenä kirjallisuudentutkimuksen oli sanouduttava irti amatöörimäisestä puuhastelusta biografismin parissa. Kirjallisuutta yliopiston oppiaineena vastustettiin Englannissa sillä perusteella, että se on vain jutustelua kirjailijoiden henkilöistä, eikä sellainen voi olla tiedettä.

Biografismin ja psykologisoinnin peikkoa torjumaan tulivat formalismi ja uuskritiikki, jotka suuntasivat katseen yksinomaan sanoihin paperilla sivuuttaen tekijän lähes täysin. Uuskritiikin keskeisimpiä tekstejäon Wimsattin ja Beardsleyn essee vuodelta 1954, jossa kiistetään tekijän intentioiden etsimisen merkitys tutkimukselle ja kritiikille. Jos tekijän intentiot eivät ilmene suoraan tekstistä, niitä ei tulkinnan kannalta ole olemassakaan.

Tässä katsannossa innokkuuden sivuuttaa tekijän osuus täysin voi hyvin ymmärtää, mutta pohjimmiltaanhan tässä keskustelussa ei ole kyse kirjallisuudesta, vaan kirjallisuudentutkimuksen statuksesta tieteenalana.

Feministinen kritiikki, jonka ”toisen sukupolven” aalto nousi 1960-luvun lopulla, taas oli väistämättä sukupuolen kautta kiinni tekijän henkilössä. Siksi Seán Burken sanoin feministiset taistelut ovat väistämättä taisteluja tekijyyden puolesta (Bennett,84). Feministisen kritiikin keskeisiä kysymyksiä on luonnollisesti se, kuinka tekijän sukupuoli – ja samalla tekijä itse – näkyy tekstissä.

Myös historiallisesti suuntautuneille tutkijoille kysymys tekijästä on oleellinen, kun tekstejä tutkitaan historiallisessa kontekstissa.

Tekijä tiimipelaajana

Bennett käsittelee tekijyyttä myös yhteistyön, kollaboraation, näkökulmasta. Yhdessä tekeminen on jyrkässä ristiriidassa romanttisen yksinäisen taiteilijaneron ihanteen kanssa, muttei silti ole koskaan ollut mitenkään poikkeuksellista tai harvinaista, kuten Bennett lukuisin esimerkein osoittaa, siitä alkaen, että monissa Shakespearen näytelmissä on havaittavissa merkkejä usean kirjoittajan yhteistyöstä.

Silti yhdessä kirjoittamista on pitkään pidetty marginaalisena ilmiönä. Tosin Bennett tuo esiin myös, että toisenlaisiakin näkemyksiä tutkijoiden piirissä on etenkin viime vuosikymmeninä noussut esiin. Esimerkiksi Jack Stillinger pitää yhteistyötä jopa ensisijaisena luomisen muotona.

Esimerkkinä poikkeuksellisen yhteisöllisestä taidemuodosta Bennett tuo esiin elokuvan. Perinteisesti elokuvan käsikirjoittajalla on vain pieni, eikä välttämättä kovin arvostettu, rooli kokonaisuudessa. Vastakohtana tälle on erityisesti 1950-luvun Ranskasta alkunsa saanut aureurismi, jossa ohjaaja on auteur, yksinäinen nero, jolla on kokonaisnäkemys elokuvasta. Samalla elokuva taiteena on saanut korkeamman aseman. Suomessa tällainen auteur ylitse muiden on tietysti Aki Kaurismäki, jonka henkilökohtaista näkemystä hänen kaikki elokuvansa toistavat.

Tekijä elää

Lopuksi Bennett toteaa, että tekijä on pysyvästi keskuudessamme, halusimme tai emme. Jopa tekijän kuolemaa julistaneissa yliopistojen kirjallisuuden laitoksissa opetus suurelta osin järjestäytyy kirjailijoiden tuotannon ympärille. Myös kirjallisuuskritiikeissä tekijän hahmo on näkyvä.

Kirjallisuudentutkijoita on Aristoteleen päivistä (Bennett,126) alkaen raastatnut kysymys siitä, kuinka kirjallisuus voi yhdistää yksityisen kokemuksen universaaliin, kaikkia koskettavaan. Ilman tekijää tätä yksityisen ja yleisen liittoa ei voi olla.

Andrew Bennett: The Author